Olen nyt auttamattoman onnettoman epätoivoisen hötkyilevä. Cocon odottaminen on päivä päivältä hankalampaa. Saan viikottain kuvia pikkuisesta ja jokaisen kuvan jälkeen tunne vain voimistuu. "Tule jo kotiin", on minun pääni suurin hokema. Haluaisin oppia tuntemaan karvapalleroiseni jo. Kasvattajat luovuttavat Cocon kuitenkin vasta muutaman viikon myöhemin, vaikka luovutusikäisiä pennut olisivat jo 1.11. Kuinka kaukana se hetki onkaan!
Tässä samalla on myös hyvää aikaa panikoida. Mitä jos en olekaan hyvä koirankasvattaja? Mitä jos jotain tapahtuu? Mitä, jos.... STOP! Illat olen pohtinut varmaan miljoonat eri tavat, miten asiat voivat mennä mönkään. Yleensä syy on minun. Traumatisoin koira paran ja pilaan sen elämän. Toisaalta, on myös mukavaa pohtia niitä odotettavia hetkiä. Asunto ei ole tyhjä kun tulee kotiin, joku jaksaa kuunnella (tai sitten ei) sekä minä saan aina jonkun viereeni. Odotan myös lenkkeilyä, leikkimistä sekä kouluttamista - innolla. Asiota joita en odota pätkääkään ovat taas murkkuvuodet sekä sisäsiisteyskoulutus sekä yksinolemiseen opettelu. Sen sijaan paikalliseen koirahalliin pääsyä odotan innolla! Pentutreffit täältä tullaan!
On jotenkin outoa ajatella, että pieni olento möngertää pian tähänkin kylmään asuntoon ja muuttaa kaiken. Mäyräkoirat ovat tunnetusti isoja persoonia :D Tätä odottamisen tuskaa kuitenkin helpottaa se, että kello raksuttaa koko ajan eteenpäin. Loppua kohden saatan jopa panikoida, että miksi jo nyt. No... Aika näyttää. Toivotaan, että kaikki tulee menemään hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti